Luin juuri saman kustantajan Tauno Tiusasen Toisinajattelijan päiväkirjan ja hän viittaa Sir Winston Churhilliin viimeisellä sivulla: “Hän huomautti joskus poliittisen uransa aikana, että jos tietäisitte, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan niin hämmätyisitte. Tätä hämmästyttä olen harjoittanut koko aikuisen elämäni.”

Ydinfyysikko Fritjof Capra on sanonut jotain siihen tyyliin, että nykyinen maailmanmeno on niin järjetöntä, että täytyy olla tosi sairas ollakseen siinä mukana…

Se nyt vaan on sellainen juttu, että empatiakyky kehittyy kunnolla vasta 25-vuotiaana, joten voisiko siitä opettamisesta olla hyötyä? Ymmärtävät sitä kuin robotti rakkautta, teoriatasolla. Tuo osittain saattaa selittää sen, miksi nuoret sortuvat joskus käsittämättömiin julmuuksiin.

Ja kertoohan sekin jo jostain, että ne kerrat kun olen meinannut johtua tappeluun tässä maassa johtuvat kaikki siitä, että mua on katsottu kieroon kun olen ollut liian tuttavallinen vieraille ihmisille ja se on koettu jotenkin uhkaavaksi. Ei hyvä tämäkään.

Ja kun vertaa moniin, usein lähtökohtaisesti kohteliaampiin ja ystävällisempiin kansoihin joita löytyy näiden rajojen ulkopuolelta (tai voi mennä vaikka Lappiin ja katsoa mikä ero siinäkin jo on) joilla on paljon suurempia kansallisia ongelmia kuin meillä, niin ihmiset tässä maassa monesti ovat juroja ja vähän epäluuloisia, ennen kuin opitaan toinen tuntemaan.

nimim. “empatia kouluun pakolliseksi oppiaineeksi”

Olen kyllä samaa mieltä, että se mitä tämä kulttuuri kaipaisi olisi jotain pientä muutosta. Ihmiset eivät ole niin juroja kuin Suomi-stereotyyppi antaa olettaa, mutta joku tämän kulttuurin ja maan kommunikoinnissa silti mättää. Ehkäpä se on tunteiden liiallinen peittely kasvojen menetyksen pelossa, en tiedä. Mutta loppuun voisi lainata Brian Molkon loistavaa lausetta “a heart that hurts, is a heart that works”. Joten ehkä kaikki toivo ei ole vielä mennyt

Ihmisillä olis parempi olla jos ne sanois kerran viikossa peilin edessä, että ei kiinnosta vittujakaan mitä muut ajattelee!

Tässä Suomen yhteiskunnassa on vähän väliä keskustelua siitä, mikä on oikeasti masennusta ja mikä vaan lievää ahdistuneisuutta [joka onko sekään nyt niin hyväksi] – nämä kun ovat tuttuja aiheita täällä asuville. Onkin ihan asiaa, että joku on kirjoittanut aiheesta ilmeisen luettavan opuksen.

Myönnän, että olen itsekin hieman tuollainen “ota itseäsi niskasta kiinni” -tyyppinen ihminen, johtuen aika monen seikan summasta, mutta voin sekä omakohtaisesti että muita nähneenä yhtyä samaan kuin sinäkin, että tietyissä tilanteissa se ei vain ole mahdollista.

Sopiiko, että poustaan tänne silti tästä vajaavaisuudestani huolimatta – tietty voit aina olla hyväksymättä tän kommentin?